Ilmainen vieraskirjaan - Taikapöllön opiston tarinakirja - 123Guestbook.com

6:26pm 02-28-2023 Poppy Pippuriminttu: Tupa:
Korpinkynsi; 1. Tarina
Kirje

Polly istui pehmeällä matolla perheensä oudohkossa olohuoneessa.
"Polly! täällä on kirje sinulle! arvaas vaan muuten mistä!" Pollyn isä, Aarni huudahti eteisestä.
"Ai Tylypahkastako!?" Polly melkein kiljui. "Viimein! Viimein! Anna se!"

Polly avasi kirjekuoren varovaisesti, kurkisti sisään ja huomasi sen. Tylypahkan hyväksymiskirje!
"Minä pääsin! Minä pääsin!" Polly huusi.

Polly muisti vieläkin sen hetken. Polly istui nojatuolissa odottaen, että isä saisi viimein otettua hormipulveri paketin hyllyn perältä.

Polly hyppäsi vihreään tuleen ja huusi:
"Viistokuja!" ja katosi savuun. Pian hän oli viistokujalla, vuotavassa noidankattilassa.
"Okei, eli nyt tarvitsen valkoisen sulkakynän, edellinen meni rikki, koulukirjat ja mustetta."

//Anteeksi on lyhyt mutta en ehdi kirjoittaa nyt enempää; Vastattu: 1:37am 04-07-2023
Kiva tarinan alku, tervetuloa Tylypahkaan vielä kerran! Jään odottamaan jatkoa, tämä lyhyt pätkä sai jo mielenkiinnon heräämään. Annan sitten kaljuunat ja tupapisteet kun kirjoitat tarinan loppuun!

7:38pm 12-04-2022 Samuel Edison: Tupa:
Korpinkynsi; 1. Tarina
Viistokujalla

Samuelin astuessa Säilä & Imupaperiin vanhojen kirjojen ja pergamentin haju tulee saman tien häntä vastaan. Kaupassa vallitsee rauhallinen ja hiljainen tunnelma, ainakin arkiaamuisin.
Samuel on pienestä pitäen rakastanut Viistokujan kaupoista eniten Säilä & Imupaperia, juurikin sen ominaistuoksun ja taianomaisen tunnelman takia.
Samuel tietää kaupan kuin omat taskunsa ja näin ollen hän siirtyy sujuvasti kirjahyllyltä toiselle keräillessään koulukirjoja tulevalle vuodelle.

Samuelin setä, Alton, haluaa juhlistaa Matthewin, Samuelin pikkuveljen, ensimmäistä vuotta Tylypahkassa ostamalla tälle lemmikin ja käymällä jäätelöllä Qaino Vahvahqon jäätelöbaarissa.
Tästä johtuen Samuel on laitettu hoitamaan koulutarvikeostokset molemmille veljeksille, mistä poika yllättävää kyllä nauttiikin.
Ei ole ketään sanomassa, että ‘pitäisi olla nopeampi’ tai että ‘ei tuota kirjaa vaan tämä’.

“Hei Samuel!” kuuluu huudahdus kirjakaupan ovelta ja Samuel hätkähtää. Samuel tunnistaa äänen, kyseessä on yksi hänen ystävistään. George Morales, kolmannelle luokalle menevä luihuinen.
“Hei George”, vastaa Samuel luokseen kävelleelle pojalle.
“Mitäs sä täällä teet?”
“Etsin koulukirjoaja itelleni ja Matthewille. Entä sä?”
“Mä oon hankkinut jo kirjani, mutta aattelin vaan tulla tänne ostamaan kirjetarvikkeita”, George vastaa tutkien eri pergamenttien eroja.
“Se keskimmäinen laatu on mun mielestä parasta. Se kestää säätä ku säätä, mikä tekee siitä täydellisen kirjepergamentin.”
“Missä välissä susta on tullut pergamenttiasiantuntija? Älä vastaa, mä tiiän jo. Sä oot lukenut jonkun kirjan pergamentista sen takii et sulla on ollut tylsää, vai mitä?” Arvaa George, joka on päätynyt Samuelin suosittelemaan pergamenttiin.
“Oikeassa oot. Mun pitää vielä löytää pimeydenvoimilta suojautumisen oppikirjat. Tiiätkö missä ne on?” Samuel kysyy, koska vaikka hän tunteekin kaupan todella hyvin, ei hän muista koskaan etsineensä kyseisiä kirjoja.
“Joo tiiän mä. Seuraa vaan mua”, George vastaa ja lähtee kävelemään kaupan perällä olevia kirjahyllyjä kohti. Hänellä on pari pergamenttirullaa käsissään.

Löydettyään kaikki Samuelin tarvitsemat kirjat, kaksikko kävelee myyntitiskin luokse. Poikien maksettua ostoksensa, heidän tiensä eroavat. Samuel lähtee kävelemään tapaamispaikkaansa kohti ja George menee etsimään vanhempiaan.
Samuel on päässyt vai pari askelta kun hän törmää Ollivanderista ulos astuneeseen tyttöön.

”Anteeksi, ei kai sattunut!” huudahtaa Samuel.
”Ei sattunut pahasti, pieni kolhu vaan tulee. Ei mitään vaarallista”, vastaa tyttö
”Olen Samuel Edison.”
”Minä olen Serenity Erickson”
”Hauska tavata Serenity, oletan että olet ostamassa koulutarvikkeita Tylypahkaa varten?” Samuel sanoo auttaen Serenityn pystyyn.
”Joo, olen aloittamassa ensimmäistä vuotta. Entä sinä?”
”Minä aloitan toisen vuoden tänä syksynä. Sinulla on muuten mielenkiintoinen aksentti. Oletko kotoisin jostain muualta?”
”Itse asiassa, synnyin Lontoossa, mutta olen asunut lähes koko ikäni Suomessa joten se varmaan vaikuttaa aksenttiini”, vastaa Serenity.
”Kuulostaa kivalta. Muuten, mihin tupaan haluat tulla lajitelluksi?”
”Haluaisin ehkä mieluiten Korpinkynteen mutta en valittaisi jos minut lajiteltaisiin johonkin muuhun tupaan. Entä missä tuvassa sinä olet?”
”Huh. Minäkö? No, minä olen Korpinkynnessä. Ja voin sanoa, että se on paras tupa joka on olemassa.”

“Serenity! Täällähän sinä olet!” kuuluu yhtäkkiä.
“Hei, Elizabeth! Missä äiti on?” Serenity kysyy paikalle saapuneelta tytöltä, joka on ilmeisesti hänen siskonsa.
“Hän on käymässä Irvetassa. Mutta kenen kanssa juttelet?”
“Olen Samuel Edison. Törmäsin juuri Serenityyn ja päädyimme juttelemaan parhaasta Tylypahkan tuvasta”, Samuel vastaa Serenityn puolesta.
“Minun mielestäni paras tupa on Puuskupuh ja toivon pääseväni sinne”, Elizabeth kertoo mielipiteensä. “Meidän pitäisi varmaan mennä, meillä on vielä Säilä ja Imupaperi käymättä”, hän jatkaa.
“Minunkin pitää mennä. Veljeni odottaa minua. Heippa, nähdään junassa!”
“Heippa ja nähdään!” Serenity huutaa Samuelin perään.

Samuelin saapuessa tapaamispaikalle, Alton ja Matthew odottavat häntä jo.
“Miksi sinulla kesti näin kauan”, kysyy Matthew.
“Koska mä törmäsin kahteen uuteen ekaluokkalaiseen. He olivat mukavia.”
“Onko molemmilla kaikki mukana? Meidän pitää nyt lähteä takaisin kotiin. Aurora on jo varmasti tehnyt ruoan valmiiksi”, Alton-setä kysyy.
“Joo on”, molemmat pojat vastaavat.
He lähtevät jo kävelemään kohti hormiverkkoon kytkettyä takkaa, Alton-sedän seuratessa perässä.

//Tässä Samuelin ensimmäinen tarina. Koska Samuel ja Serenity molemmat tapaavat toisensa Viistokujalla ollessaan, jouduin käyttämään samaa dialogia molempien tarinoissa.”; Vastattu: 9:55pm 12-13-2022
Olipas mukava tarina, tykkään kyllä kirjoitustyylistäsi! Tässä oli juuri sopivasti kuvailua ja dialogia. Saat tästä 6 kaljuunaa + 5 kaljuunaa ensimmäisen tarinan bonuksena, sekä 3 tupapistettä!

2:21pm 09-11-2022 Jessie Marwood: Tupa:
Korpinkynsi; Luku 1. Viistokujalla

Istuin leveällä ikkunalaudallani kuuntelemassa musiikkia kun Maisy ryntäsi sisään. "Tule, me mennään Viistokujalle!", pikkusiskoni huusi ja nyki vihreän kollegepaitani hihaa kärsimättömänä. Painoin kädet silmilleni ja kuuntelin kolme sekuntia pääni sisällä soivaa poppia. "Joo joo, viisi minuuttia", sanoin. "Mene nyt, ja vaihda tuo paita". Maisy vilkaisi ketsuppitahraista paitaansa ja nyökkäsi. Hän juoksi ulos huoneesta letit hulmuten ja pamautti oven kiinni. Katsoin ikkunasta tulevassa valossa kun pölyhiukkaset laskeutuivat hitaasti värikkäälle räsymatolle. Havahduin ajatuksistani ja ponkaisin ikkunalaudalta seisomaan. Katsoin itseäni peilistä. En ollut ihan varma, käyttivätkö normaalit noidat ja velhot Viistokujalla leveitä farkkuja ja kollegepaitoja, mutta ei se varmaan ongelmakaan ollut kun otti huomioon nykyisen vaatetilanteeni. Harjasin hiukseni nopeasti, kiepautin ne poninhännälle ja ryntäsin alakertaan. Meidän talossamme yläkerrassa on minun ja Maisyn huoneet ja pieni tasanne josta menee kierreportaat alakertaan. Äiti ja Maisy odottivat jo olohuoneen arinan luona. Maisy kitisi äidille kun tämä yritti pyyhkiä Maisyn suupieliä puhtaiksi. Hain niken lenkkarini eteisestä ja palasin olohuoneeseen. Äiti taisteli yhä Maisyn kanssa. Vilkaisin sivusilmällä smaragdinvihreää tulta. "Voinko mennä jo?", kysyin kärsimättömänä. Äiti nyökkäsi. "Ota tämä, me tulemme sitten perässä", hän sanoi ja heitti minulle vihreän suomuisen nahkapussin. Koppasin sen ilmasta ja tungin taskuuni. Katsoin nopeasti äitiä. "Viistokujalle", sanoin selvästi ja hyppäsin takkaan. Kuulin huminan ja tunsin vatsassani ihanan kihelmöinnin joka ilmestyy aina hormissa matkustaessa. Muutaman sekunnin kuluttua kuitenkin putkahdin ulos päivänvaloon. Näin mukulakivikadun ja värikkäitten taikakauppojen ihmisvilinän. Vau. Viistokuja.; Vastattu: 5:34pm 10-30-2022
Kiva pieni tarina! Ja anteeksi kun tämän kommentoinnissa kesti näin kauan, unohdin aina että täällähän oli tämä yksi tarina kommentoimatta... Mutta tämä oli oikein mukava aloitustarina, saat tästä 3 kaljuunaa ja ensimmäisen tarinan bonuksena 5 kaljuunaa, eli yhteensä 8 kaljuunaa! Ja tupapisteitä saat tästä 2 kappaletta.

6:04am 08-21-2022 Reggie Hunter McGart: Tupa:
Puuskupuh; Luku 1: Todellinen Puuskupuh (osa 2)

Apoteekista lähtemisen jälkeen Hunter oli kuitenkin selkeästi harmistunut. Pojan aiemmin tyytyväinen silmien pilke oli mennyt mitään sanomattomaksi ja katse kohdentui lähinnä edessä olevaan jalkakäytävään. Poikansa huomionsa saadakseen mies tönäisi toista askelten jatkuessa kevyesti olkapäähän.
"Hei, pää pystyyn", hän sanahti toista kevyesti tönäistessään. "Suunnitelmat muuttuvat vähä väliä, ei sitä kannata jäädä murehtimaan. Voit nyt hyvin opiskella tarkemmin kaikkea mitä sinun pitää jatkossa tehdä, ja kun saat lehdet, pääset suoraan kokeilemaan. Etenet vain rauhassa, ja ehdit samalla jutella aiheesta äitisi kanssa", miehen kannustavat sanat jatkuivat, eikä Hunter voinut väittää olevan väärässä. Varmasti tilanteessa olisi kultareunus. Ehkä hän tosiaan saisi äitinsä paremmin animaageuden puolelle hitaammin etenemällä. Ja saisihan hän nyt paremmin keskityttyä lukukauden alkuunkin. Lisäksi olihan kärsivällisyys hyve. Niin.. Oikeassahan hänen isänsä oli. Siksi poika kohotti katseensa toisen puoleen.
"Oot oikeessa. Kiitti", Hunter vastasi kiittäen isäänsä tämän sanoistaan. Toki asia jäi auttamatta silti vaivaamaan toista, meniväthän hänen suunnitelmansa nyt uusiksi. Mutta jos hän tosiaan käyttäisi tämän ekstra-ajan animaageuden kirjalliseen opiskeluun.. Aukottomastihan hän ei vielä kaikkea tärkeää tietenkään muistanut. Niin, siten aika kuluisi varmasti nopeasti. Eiköhän kaikki siitä sitten sujuisi. Niinpä askelten jatkuessa Hunter koetti työntää harmistusta mielestään. Ainakin koulukirjat olisivat varmasti saatavilla, ja ties vaikka kaupasta löytyisi jokin uusi - taikka vanha - animaageista tarkemminkin kertova kirja.

Kaksikko ei kuitenkaan päässyt kirjakauppaan asti ennen kuin kaksikosta pidemmän askeleet hidastuivat. Hunterin katse kävi isänsä puolessa, ja hetkeä myöhemmin myös hänen askeleensa hidastuivat, kun hänen isänsä suuntasi vilkaisemaan vieressä olevaa näyteikkunaa. Näyteikkunan viereen miehen askeleet myös pysähtyivät, ja Hunter päätyi askeltamaan isänsä viereen.
"Oletko varma, ettet tarvitse uutta luutaa?" mies kysyi katseensa vierelleen tulleeseen poikaansa kääntäen ja selkeästi pienen toivonpilkkeen sanoissaan ulos kajauttaen. Kysymys sai Hunterin automaattisesti hieman empimään, ja poika vilkaisi näyteikkunassa näkyviä hienoja huispausvarusteita saadakseen mietintäaikaa vastaukselleen.
"En.. En ainakaan vielä. En vielä tiedä mitä teen lentämisen kanssa", hän lopulta vastasi palauttaen katseensa isäänsä. Hunter ei saattanut olla vaikuttamatta pahoittelevalta. Hän tiesi, että hänen isänsä toivoi hänestä edelleen huispaajaa tai siis toivoi hänen palaavan huispauksen pariin. Olihan Hunterin isä itsekin ollut huispaaja ja vieläpä hyvä sellainen. Koulun puolessa Seth Collingtonin nimi oli tuttu monelle huispauksesta tietävälle, vaikkei hän maajoukkueisiin ollut Tylypahkan jälkeen päässytkään.
Vajaan vuoden takainen onnettomuus kuitenkin kalvoi yhä poikaa. Kyllähän hän oli hyvä huispauksessa. Hunter ei kuitenkaan tiennyt enää oliko peli riskien arvoista. Tai omassa mielessään hän tiesi - ei ollut -, mutta isänsä edessä epävarmuus iski vääjäämättä. Ja kyllähän hänen isänsä huomasi sen, ja mies laittoi kätensä toisen olkapäille kannustavasti.
"Okei. Mieti rauhassa. Mutta jos yhtään kiinnostaa jossain vaiheessa, niin kerro ja käydään hakemassa sinulle uusi luuta", hän sitten sanoi, ja Hunter nyökkäsi vastauksena isänsä sanoihin. Pienen hymynkin poika kohotti huulilleen, kohteliaisuutena.
"Ilmotan sulle ensimmäisenä", Hunter sanahti vielä vastaukseksi, ja tarkoitti poika todella sanojaan. Kyllä hän isänsä vuoksi pohtisi asiaa uudelleen, ja varmasti asiasta pitäisi keskustella valinnaisiin liittyen. Vastaus puolestaan sai miehen hymyilemään ja yrittipä hän jopa pörröttää poikansa tukkaa kätensä toisen olkapäiltä pois siirtäen. Onnekseen Hunterin onnistui kuitenkin havaita isänsä aikeet, minkä tähden hän yritti työntää toisen käden pois tukkaansa sotkemasta. Estämisen liike tosin oli selkeästi leikkimäinen ja tehty vain näön vuoksi.
"Sä sotket sen", Hunter sanahti samalla ja lähinnä vain mukamas toruvasti. Pojan äänensävystä päätteli kuitenkin helposti, ettei hän ollut tosissaan tai suuttumassa aiheesta. Sen tiedon turvin hänen isänsä pörrötikin vain uudemman kerran poikansa tukkaa.
"Ehdit kyllä korjata sen ennen kavereiden näkemistä", mies sanahti leikkisästi takaisin jättäessään toisen tukan lopulta rauhaan. Hunter tuhahti kevyesti toisen sanoille, mutta pojan hymystä saattoi edelleen päätellä tilanteen leikkimielisyyden.
Sillä vaikka Hunter olikin viisitoista-vuotias teinipoika, hän kaipasi silti isänsä seuraa ja huomiota. Isänsä kanssa pojalla tuntui aina olevan hauskaa, ja niinpä Hunter vain suki tukkaansa pikaisesti kädellään järjestykseen samalla kun kaksikko jo lähti jatkamaan matkaansa kohti Säilä ja Imupaperi -kauppaa. Sen jälkeen edessä olisikin vaunuja kohden siirtyminen, tuttujen kavereiden tapaaminen ja Tylypahkaan matkaaminen uuden lukuvuoden aloittamisen merkeissä.

// Tajusin vasta tokaa osaa laittaessani, että olin aiemman osan nimeen laittanut vain Hunter McGarth, nyt laitoin Reggie Hunter McGarth, niin on helpompi löytää hahmon tiedot sivuilta.; Vastattu: 11:51pm 08-24-2022
Loistava tarina, eläydyin tähän hyvin vahvasti upean kuvailun ansiosta ja tuli oikeasti paha mieli kun alruunan lehtiä ei löytynytkään kaupasta, mutta no toivottavasti niitä löytyy pian! Tykkäsin miten olit kuvaillut Hunterin ja hänen isänsä suhdetta, hänen isästään välittyi todella lämmin kuva ja muutenkin kaksikon välit vaikuttivat sympaattisilta Saat tästä 10 kaljuunaa + 5 ekasta tarinasta, ja 4 tupapistettä!

6:00am 08-21-2022 Hunter McGarth: Tupa:
Puuskupuh; Luku 1: Todellinen Puuskupuh (osa 1)

"Hunter! Odota!" nuori tummatukkainen poika kuuli nimeään huudettavan. Ihmisten hälystä huolimatta hän, Hunter McGarth, reagoi auttamatta tuttuun ääneen ja vilkaisi olkansa yli taaksensa. Tummanruskeat silmät etsivät ihmisten joukosta noin kymmenkunta metriä taaempana tulevan tutun kaksikon.
"Mä meen jo edeltä!" Hunter huikkasi vastaukseksi. Poika tiesi, että hänen äidillään ja pikkuveljellään kestäisi paljon häntä kauemmin kulkea ostoksensa lävitse. Turha heitä oli jäädä odottamaan. Sitä paitsi Hunterin oli tarkoitus nähdä isänsä. Ja hänet hän halusi nähdä mahdollisimman pian. Siksi sanojensa perään nuori poika jo käänsi katseensa takaisin eteenpäin.
"Tule Ollivanderiin, jos et löydä isääsi", äidin tuttu ääni kaikui takaapäin, mikä sai Hunterin näyttämään pikaisesti peukkua taaksepäin. Hunter tiesi sen riittävän vastaukseksi. Ja muutenkin poika tiesi, mistä isäänsä etsiä. Viistokuja oli Tylypahkan viidennelle lukuvuodelle siirtyvälle nuorelle varsin tuttu.

Hunterin askeleensa kulkivat rivakasti eteenpäin, ja välistä nuori jopa luikahteli hitaammin edessä kulkevien ja vastaan tulevien ihmisten väleistä. Hunter parhaansa mukaan koetti olla tönimättä ketään, ja muutenkin mennessään hän pahoitteli ohituksiaan. Puuskupuhiin kuuluvalle velholle kyseinen reaktio tuntui tulevan kuin selkäytimestä. Samaa saattoi sanoa myös Hunterin sanoista hänen löydettyä isänsä Irvetan kulmalta.
"Ethän joutunut odottamaan kauaa?" poika nimittäin kysyi askeleensa hidastettuaan ja pysähdyttyään itseään selkeästi pidemmän miehen luokse. Pikaisesti liikkumisen takia pojan hengitys oli kevyesti raskastunut, eikä hetken seihahdus haitannut Hunteria lainkaan.
"En. Irvetassa oli jonoa", mies vastasi. Sanojensa perään miehen tummien silmien katse kohosi pojan ylitse vilkaisemaan hänen taaksensa kohti suuntaan jos toiseensa liikkuvaa väkijoukkoa. Samalla hän kohotti hieman vaalean ruskean lätsänsä lippaa, ja selkeästi mies etsi katsellaan jotain tai jotakuta.
"Pitääkö meidän odottaa äitiäsi ja Sylasia?" hän sanahti etsimisensä lomasta ja palautti sitten katseensa poikaansa laskien lätsänsä lippaa paremmin takaisin paikoilleen.
"Ei, tulin edeltä. Niillä kuitenkin kestää", Hunter vastasi katseensa isässään pitäen. Turhaan hän olisi taakseen vilkuillut. Vastaus sai hänen isänsä hieman hymähtämään huvittuneena.
"Varmasti", mies vastasi ja äänestä saattoi päätellä, että hän olisi halunnut jatkaa enemmänkin aiheesta. Joko siitä, miten Hunterin äidin ostoksilla käymiset usein venyivät, tai sitten Sylasin koulun aloituksesta.
Ja toki Hunter tiesi, ettei hänen isänsä ja äitinsä tulleet toimeen. He eivät olleet tulleet toimeen pitkään aikaan kunnolla. Paras hetki sitten pikkuveljen syntymän jälkeen oli ollut reilu vuosi sitten, eikä sekään ollut lähelläkään hehkeää perhe-elämää. Sylasin syntymä oli muuttanut kaiken, ja kyllähän Hunter sen ymmärsi. Olihan Sylas vain hänen velipuolensa. Ja vaikkei Hunter osannut - eikä voinutkaan - asettua isänsä asemaansa, tiesi poika asian olevan edelleen isälleen kova pala. Olihan hänen isänsä puhdasveristä sukua ja Sylasin isä oli taas joku jästi, joka oli pilannut heidän perheensä. Siinä tilanteessa kaikkien tasavertainen kohtelu oli varmasti vaikeaa kelle tahansa.
"Mutta.. Missä meidän tarvitsee käydä?" hänen isänsä päätyi kuitenkin kysymään aihetta vaihtaen. Molemmat heistä halusivat nimittäin keskittyä nyt vain toisiinsa.
"Kirjat pitää hakea.. Ja sitten Apoteekissa käydä", Hunter vastasi listaten mielessään haettavia asioita, minkä yhteydessä nuoren katse eksyi jo selaamaan kohti käytäviä kauppoja. Enemmän aikaa hän toki tosiasiassa käytti tarkan ostoslistan miettimiseen kuin mistä kaupoista ne pitäisi hakea. Kahdessa kaupassahan hänen tosiaan tarvitsisi vain käydä. Mies sen sijaan piti katseensa pojassaan.
"Alruunan lehtien takiako?" Hunterin isä varmisti Apoteekin kuultuaan. Varmistelun myötä pojan katse palasi toiseen.
"Joo. Ajattelin hankkia muut liemitarvikkeet myöhemmin, kunhan ensin olen kokeillut miten lehden kanssa menee", Hunter vastasi selostaen ideaansa. Olihan alruunan lehden pitäminen suussa kuukauden ajan aikamoinen haaste, kun otti huomioon, ettei hän edes tiennyt tarkalleen, miltä pelkkä alruunan lehti maistui. Alruunoiden ulkonäöstä päätellen maku ei ainakaan voinut olla kovinkaan maittava. Sitä paitsi liemen muut tarvikkeet olivat suhteellisen helpot löytää. Ainakin mitä Hunter oli etukäteen katsellut. Kaikessa onnistuminen olikin haastavin osuus, mutta eipä kukaan ollut koskaan sanonutkaan animaagiksi ryhtymisen olevan helppoa. Joka tapauksessa pojan vastaus tuntui miellyttävän hänen isääns.
"Selvä. Käydään ensin Apoteekissa, niin ei tarvitse kanniskella kirjoja turhaan", mies nimittäin vastasi, minkä perään kaksikko lähti liikkelle kohti Apoteekkia. Aiempaan verrattuna pojan askeleet kulkivat rauhassa, vaikka hän mitoittikin askelnopeutensa sopivaksi isänsä pidempiin askeleisiin.

Askeleiden edetessä Apoteekki tuli suhteellisen nopeasti vastaan, ja kaksikko astui suoraan liikkeeseen. Hunter oli harvemmin käynyt Apoteekissa - olihan hän saanut tarvittaviin liemiin tarpeet aina koululta -, minkä tähden nuoren katse lähti vaeltelemaan pitkin hyllyjä.
Hunter oli kyllä kirjoista kaivellut miltä alruunan pelkkä lehti näytti, mutta ei hän silti ollut satavarma osaisiko hän tunnistaa oikean lehden ilman itse alruunaa. Alruunan kanssa erehtymisen varaa ei taas ollut. Asia taisi olla myös samoin hänen isänsä osalta, ja lätsänsä päästä pois otettuaan pitkä mies astelikin suoraan tiskiä kohden. Poika sen sijaan antoi katseensa vielä vilaista hyllyjä lävitse hetken ajan ennen kuin parilla rivakalla askeleella hän otti isänsä kiinni ja pääsi itsekin tiskille.
"Hei", Hunter sanahti tiskin takana olevalle vanhahkon näköiselle naiselle samalla kunnioittavasti hieman nyökäten. "Onko teillä alruunan lehdet missä päin?" poika jatkoi päästäen kevyen hymyn nousemaan kasvoilleen. Muussa tilanteessa hymyn saattaisi sanoa johtuvan lähinnä vain ystävällisyydestä, mutta nyt mukana oli selkeästi innostusta unelmien etenemisestä.
"Hmm? Alruunoiden lehdetkö?", nainen varmisti kulmiaan kevyesti kohottaen, ja Hunter nyökkäsi vastaukseksi. Pojan vastaus sai naisen kulmat kevyesti kurtistumaan.
"Niitä meillä ei valitettavasti ole ollut hetkeen.. Ilmeisesti satokausi on ollut huono ja sairaalan tilaus meni meidän tilauksen edelle", nainen kertoi, ja lannistus pääsi laskemaan Hunterin kasvoille toisen sanojen myötä. Eihän vastaus ollut Hunterin toivoma ja muuttihan se hänen suunnitelmansa, täysin. Lannistuminen ei jäänyt tilanteessa huomaamatta niin pojan isältä kuin apoteekin työntekijältäkään.
"Voin kyllä ilmoittaa teille, kun saamme niitä", nainen siksi sanahtikin ja perään hän lähti jo kaivamaan paperia ja sulkakynää esille. Heti Hunter ei kuitenkaan saanut vastausta ilmoille ja laskipa pojan katse tiskin tasoonkin pettyneenä.
"Se käy hyvin, kiitos", mies päättikin siksi vastata poikansa puolesta. Se tuntui puolestaan havahduttavan Hunterin harmistuksistaan.
"Joo, kiitos..", hän sanahti sitten itsekin. Kiitoksien perään nainen ojensi paperin sulkakynineen Hunterille, ja paperille poika kirjoitti siistillä käsialalla nimensä sekä osoitteensa, joka tulevan lukuvuoden ajan olisi jälleen Tylypahka. Kirjoittamisen jälkeen Hunter ojensi paperin sulkakynineen takaisin naiselle, joka ilmoitti palaavansa asiaan heti vain kuin olisi mahdollista. Ystävällisesti kaksikko kiitti toista uudelleen ennen kuin he poistuivat kaupasta, ja mies palautti lätsän samantien takaisin päähänsä.

4:11am 08-19-2022 Darja Pellar: Tupa:
Rohkelikko; *takauma*
"Darja, kultaseni," kuului äidin huuto alakerrasta. "Lähdemme viistokujalle vartin kuluttua!" Tämän Darja jo tiesikin, sillä Timmy oli halunnut päästä kujalle karkkiostoksille viisivuotis syntymäpäivilleen. Darja puolestaan oli lähdössä syksyllä tylypahkaan ensimmäistä kertaa, joten hänen oli hankittava ainakin sauva.
Ei siis ollut mikään ihme kun kiharapäinen lapsi ponkaisi ylös sängystään kuin salama, ja veti päälleen yhden siisteimmistä kaavuistaan. Se oli viininpunainen, koristettuna mustilla kankaaseen kirjotuilla kukilla joiden ympärillä lenteli perhosia ja välillä myös kimalaisia. Hän oli saanut sen isoäidiltä joululahjaksi. Kuulemma hän oli ihan itse tehnyt kaikki lumoukset kaapuun.
Muutkin aamun askareet hoituivat nopeasti, vaikka Timmy olikin Darjan mielestä vähän koko ajan tiellä. Isä oli tehnyt molemmille kinkkuvoileivät sillä aikaa kun äiti oli pukenut Timmylle vaatteet päälle. Tottakai nekin olivat hienolle puhdasverisuvulle soveliaat, vaikka Timmy onnistui melkein aina sotkemaan ne ihan kokonaan. “Me menemme tänään hormipulverin avulla viistokujalle” äiti muistutti Darjan ahmiessa leipäänsä. “Darja, älä ahmi, sinulle tulee vatsa kipeäksi,” isä muistutti, saaden mulkaisun äidiltä, joka oli ollut juuri jatkamassa puhettaan. “Isä menee Timmyn kanssa, mutta haluaisitko sinä kokeilla mennä yksin? Tiedän että pystyisit siihen varmasti,” Äiti ehdotti hymyillen kannuttavasti epävarman oloiselle tytölle. Kannustavien sanojen myötä Darja kuitenkin nyökkäsi ujosti suostumuksen merkkinä.
“Loistavaa,” sanoi isä lyöden samalla kätensä yhteeen, selvänä merkkinä siitä että lähdön aika oli koittanut. Darja tiesi ettei keittiön takasta ollut soveliasta matkustaa minnekkään muualle kuin isoäidin luokse, ellei ollut hätätapauksesta kyse. Sen sijaan he suuntasivat yläkerran kirjastolle, jossa kartanon päätulisija oli. “Isä ja Timmy menevät ensin, sitten sinä, ja minä tulen ihan sinun perässäsi, joten älä huoli,” Äiti rauhoitteli häntä, ja syystäkin. Kuka tahansa olisi voinut nähdä kuinka jännittynyt tyttö oli.
Liian pian isä ja Timmy olivat kadonneet vihreiden liekkien saattelemana, ja oli Darjan vuoro. “Mutta entä jos minä eksyn,” tuo kysyi hermostuneena, katsahtaen äitiä kohden. “Et sinä eksy, sanot vain minne haluat että tuli vie sinut, ja sinne sinä myös päädyt. Tämä ei ole yhtään erilaista kuin matkustaminen minun tai isän kanssa,” Äiti vakuutteli ojentaessaan pulveriastiaa lapselle. Darja otti siitä kourallisen, kuten isäkin oli tehnyt, ja astui takkaan. “Viistokuja!” sanoi kaiku kimmotessaan suuren kirjaston seinistä tytön kadotessa tulen syleilyyn.
Hän ei vieläkään uskonut että kukaan saattoi tottua siihen keinuvaan tunteeseen jonka pulverilla matkustaminen aiheutti, vaikka kaikki aikuiset niin väittivät. Epämiellyttävästä tunteesta huolimatta Darja oli kuitenkin päässyt oikeaan paikkaan. Isä ja Timmy odottivat suoraan takan ulkopuolella, juuri kuin he lupasivatkin, ja tyttö käveli heidän luokseen etiketin mukainen hymy kasvoillaan. Edes silmänräpäystä ei kulunut kun äiti olikin jo itsekin ulkona takasta, ja nyökkäsi tyytyväisenä odottavalle perheelleen
“Me menemme Timmyn kanssa katselemaan leluja ja herkkuja,” Äiti aloitti ojentaen samalla Darjalle pussillisen kolikoita. “Saat tulla mukaan tai tutkiskella kujaa itseksesi,” tuo jatkoi kaivaessaan jotain laukkunsa syövereistä. “Pussissa on 17 kaljuunaa, osta mitä haluat. Tule kuitenkin takaisin tänne kun tämä värisee,” Äiti ohjeisti antaessaan samalla Darjalle hopeisen ketjun jossa roikkui hieman lusikkaa muistuttava amuletti. “Kiitos äiti, kyllä äiti,” nuori noita sanoi niiaten pienesti ennen, kuin lähti kohti Irvetaa vastapäätä olevaa tienhaaraa.
Joku voisi ajatella ettei Iskunkiertokuja ollut sopiva paikka yksinäiselle lapselle, mutta tämä joku olisi silloin väärässä. Pellarin suku nimittäin, oli yksi Britanian mantereen pimeimmistä puhdasverisistä suvuista, ja täten sen jäsenet saivat kulkea rauhassa, olivatpa miten nuoria tahansa. Edes se, että Darja oli adoptoitu, ei merkinnyt tässä suhteessa mitään. Eikä kukaan siis räpäyttänyt silmäänsäkään, kun punertavaan kaapuun pukeutunut seitsenvuotias tanssahteli näyteikkunalta toiselle.
Nuori noita tiesi tasan tarkkaan minne oli menossa; Parkins&Pellar alkemiapuotiin. Isän serkku Bairn omisti sen vaimonsa kanssa, ja sieltä sai koko euroopan parhaat ja harvinaisimmat taikajuomatarvikkeet. Darja rakasti puodissa olemista ja auttamista, sillä se oli sisältäpäin kuin viidakko, taikakasvi taikakasvin perään. Puodissa oli jopa viisi eri kerrosta eri ilmaston kasveille ja hyönteisille.
Viisikerroksinen ja ikkunoista kasvillisuutta pursuileva rakennus ei ollut vaikea huomata, ja Darja päästi itsensä sisään. Hän oli ollut siellä jo niin monen monta kertaa, että osasi väistää puna-apinanhäntää, jonka köynnökset pyrkivät pyyhkäisemään ovesta tulijoiden jalat alta tervehdyksenä. “BAIRN! MANDA!” Imoitti lapsi läsnäolonsa äänellä jollaista ei olettaisi niin pienestä olennosta edes lähtevän. Hän asteli kohti portaita väistellen hiirenjäkälälaumaa, joka oli parhaimmillaan siirtymässä lipaston alta kohti kassaa. Hän huomasi niiden edellisen olinpaikan olevan täysin kalossiheinän peitossa, mikä oli kummallista, sillä yleensä kalossiheinä ei kasvanut näin kosteassa ympäristössä. Hänen täytyi kysyä asiasta enoltaan.
Portaat itsessään eivät olleet kovinkaan haasteelliset kulkea kasvillisuuden suhteen, mutta talo itse tykkäsi pilailla asiakkaiden kustannuksella ja muuttua liukumäeksi suoraan jalkojen alla. Rakennus ei kuitenkaan vaikuttanut vielä heränneen, joten se ei häirinnyt Darjan nousua. Hän pääsi ilman sen suurempia ongelmia ylös kolmanteen kerrokseen, missä tundran kasvit kasvoivat. Sattumoisin, siellä oli myös Bairnin toimisto, jonne lapsi marssi määrätietoisesti kaikkia kiviä väistellen. Koskaan ei voinut tietää oliko se vuoristokaali vai ei, eikä haljenneen vuoristokaalin haju lähtenyt vaatteista millään. Hän ei kuitenkaan ehtinyt edes ovelle, kun kukkuloiden välissä oleva yksinäinen ovi lennähti auki, paljastan hetkellisesti sen ettei ovi seissytkään vain tyhjänpanttina. Bairn parhaillaan omisti puoliksi punavihreän naaman ja parran, jonkin kasvin tai hyönteisen toimesta varmasti, muttei näyttänyt juuri välittävän siitä, mikäli leveästä hymystä saattoi päätellä mitään.
“Mitä muksu!” Värikäs mies huudahti iloisella äänellä kumartuessaan pörröttämään Darjan jo valmiiksi vähän joka suuntaan sojottavia hiuksia, ennen kuin lähti kävelemään kohti vuoristolampea vähän matkan päässä. Darja tietenkin seurasi, ollen varma että Bairn kertoisi hänelle taas jotain mielenkiintoista. “Miksi kaikki kalossiheinä on viidakon lipaston alla?” neito kysyi saatuaan enonsa kiinni. Kalossiheinä kasvoi yleensä tundralla tai jopa aavikolla. “Jaa, sinne se siis katosi,” myhäili Bairn. “Ne varmaan menivät piiloon, kun keräsimme osan niistä saksaan vietäväksi,” mies selitti heilutellen kättään ilmassa, ihan niin kuin tuo ei olisi juuri kertonut tappaneensa lemmikkinsä.
Darja puolestaan ei ollut moisen illuusion alla, ja näytti järkytyksensä pysähtymällä niille sijoilleen. “M-mutta miksi te niin teitte!?” Hän vaati tietää. Kaikki puodin kasvit olivat niin persoonallisia ja omistivat vielä ihan omat luonteetkin. Hän ei voinut käsittää miten kukaan pystyi keräämään niitä, saati laittamaan niitä taikajuomien sekaan. “Darja hyvä, tämä puoti ei ole ilmainen,” Bairn huokaisi pudistaen surullisesti päätään. “Välillä meidän on vain pakko luopua joistain kasveista, mutta älä huoli, ne ovat yleensä vain jästikasveja,” mies lohdutteli, vaan ei se juuri tytön järkytystä lievittänyt. Jästien kasveissa, etenkin niissä harvinaisimmissa, oli usein vahvimmat taikavaikutukset perus taikajuomissa, mutta Darja tiesi oikein hyvin, ettei tämä puoti ollut niitä tavallisimpia juomia varten.
“Niin kai sitten,” Darja sanoi surullisella äänellä, mutta lähti kuitenkin takaisin liikkeeseen kohti lampea. Bairn näytti ymmärtäneen sen ettei tyttö arvostanut tietoa kauppaliikkeistä, ja päätti ettei tästedes kertoisi tuolle niistä. “Kuulehan, mitä jos menisimme siirtämään ne kalossit takaisin paikalleen heti kun olemme tarkistaneet miten kelpiet voivat?” Mies tarjosi piristääkseen lasta. Darja rakasti puodin kääpiokelpieitä, jotka olivat pienen koiran kokoisia, ja seurallisia olentoja. “Sopii!” Hän hihkaisi, aiemmat murheet täysin unohdettuina.
Myöhemmin päivällä Darja tulisi hankkimaan tulevien vuosien ensimmäiset koulutarvikkeet, mutta ne eivät olleet sen hetken murheita.; Vastattu: 11:32pm 08-24-2022
Tykkäsin tästä tarinasta paljon, tämä oli oikein hyvä pohjustus Darjaan hahmona ennen kuin koulu varsinaisesti alkaa. Tykkäsin etenkin tuosta kun hän meni alkemiapuotiin, se oli jotenkin tosi ihanasti kuvailtu ja ihastuin Bairniin hahmona! Saat tästä 8 kaljuunaa + 5 kaljuunaa ekasta tarinasta, sekä 3 tupapistettä!

7:48pm 08-17-2022 Maximus Collington: Tupa:
Rohkelikko; 1. Ensikosketus velhomaailmaan(osa 2)

Ollivanderissa oli tungosta, mikä olikin odotettavissa pian alkavan kouluvuoden vuoksi. Collingtonit onnistuivat kuitenkin kulkeutumaan sisään ja ottamaan itsellensä sopivan tilan liikkeen seinän läheisyydestä. Siltä paikalta, ihmismassasta huolimatta, Maximus kykeni maistelemaan sisätiloja sielunpeileillään. Kauppa osasi ylittää odotukset, Maximus ei ollut kuvitellut sitä niin vaikuttavaksi. Korkeat seinät peittyivät sauvarasioista, ja jossain niistä olisi myös Maximuksen tuleva kumppani.
"Joko jännittää?" George oli kääntynyt lapsensa puoleen. Mies itse vaikutti lähes kykenemättömältä odottamaan. Maximus nyökkäsi. Hänen oli vaikea edes puhua. Tuntui, kuin vatsan perhoset voisivat paeta suun kautta, mikäli sen avaisi.
"Hyvin se menee", mies hymyili leveästi ja pörrötti lapsen tummia kiharoita. Jilliankin yritti hymyillä, mutta silmät kertoivat sisällä pyörivistä epäröinneistä. Sitä Maximus ei kuitenkaan osannut tunnistaa, hän oli liian jännittynyt.
Sisarukset hihkuivat uteliaina, osoitellen kaupan eri paikkoja ja tehden niistä huomioita. Maximuksen silmät löysivät kuitenkin yhden kohteen, jota jäädä tarkkailemaan: muiden asiakkaiden seasta näkyi nuori tyttö, vierellään vanha, valkeahiuksinen mies. Tuo mies antoi tytön käsiin sauvan, osoitti ylös kohti yhtä lampuista, ja antoi tytön taikoa. Sauva päästi valoa ja sai lampunkin syttymään. Väki hurrasi. Sauva oli valinnut noitansa.

"Seuraava", kutsui vaaleahiuksinen mies ja George ohjasi Maximuksen mukanaan lähemmäs.
"Kukas meillä täällä on?" kumartui vanha myyjä lähemmäs Maximusta, mutta isä otti puheenvuoron.
"Maximus, tässä on herra Ollivander. Garrick...", George kääntyi tuttavallisesti miehen puoleen, "Et taidakaan tunnistaa minua, mutta veljeni saatat muistaa: Seth Collington?"
Vanhan miehen kasvot kääntyivät mietteliäiksi, mutta yllättävänkin pian hän vaikutti muistavan. Sen myötä ilme kirkastui.
"Tottahan minä Sethin muistan, myinhän minä hänen sauvansakin", Ollivander totesi, "Sinä taas olet sitten George?"
"George juuri. Ja tässä on tosiaan Maximus, esikoiseni, jolle tulimme etsimään sauvaa".
"Oh, katsopas, minä kyllä tiesin, että sinunkin sukuhaaraasi vielä virtaa taikaa", vanhempi mies taivasteli ilahtuneena, osoittaen muistavansa myös Georgen surkkiuden. Tässä vaiheessa Ollivander kääntyi takaisin Maximuksen puoleen.
"No, joko olet valmis kokeilemaan sauvoja? Ojentaisitko taikovan kätesi?"
Ollivander kaivoi esiin mittanauhan, käärien sitä auki. Maximus teki työtä käskettyä ja suoristi oikean kätensä. Miehen tekemisiä seuraillen hän näki, kuinka tuo mittaili hänen kättään. Tai siis, ei Ollivander sitä kirjaimellisesti tehnyt, mittanauha näytti nimittäin tekevän sen lähes itsestään. Lapsen kulmat kohottautuivat yllättyneinä.

"Tämä riittää oikein hyvin. Voit laskea kätesi", tulivat seuraavat ohjeistukset ja valkeatukkainen mies asteli sivummalle. Tässä vaiheessa koko perhe seurasi tuon jokaista liikettä lakkaamatta. Kaikki odottivat henkeään haukkoen, Jillian tosin edelleen murehtien. Naista pelotti. Ollivander otti yhden rasioista käteensä.
"Tässä on kanukkaa yksisarvisen häntäjouhella. 12 tuumaa, sangen notkea".
Laatikko paljasti päästään kiemuraisen sauvan, jota ojennettiin kaksin käsin, kämmenillä maaten, kohti Maximusta.
"Ole hyvä, kokeile heilauttaa", Ollivander rohkaisi. Takaa kuului Melvinin henkäisy, Georgenkin päästäessä jännittyneen äänen. Pisamaisella kämmenselällä varustettu käsi lähestyi koskemaan taikasauvan puista pintaa, ottaen sen otteeseensa. Maximus pyöräytti sitä uteliaana kädessään, vilkaisi muita, ja sitten aiemmin huomaamaansa lamppua, jota kohti edellinenkin oppilas oli taikonut. Kätensä ojentaen Maximus heilautti sauvaa. Se päästi suhahtavan äänen ja lamppu särähti rikki.

"Anteeksi", Maximus pahoitteli hätäisesti. Jillian astahti nappaamaan sauvan lapsensa kädestä ja ojensi sen Ollivanderille.
"Kiitos, mutta ei", nainen sanoi.
"Jillian-", George aloitti, mutta tuli keskeytetyksi.
"Tämä ei ole hyvä idea, jotain vielä sattuu. Mennään vaan kotiin, Maximus voi jatkaa vanhassa koulussaan".
"Jillian, rauhoitu..."
"Kaikki on hyvin, ei hätää. Tämä oli odotettavissa", keskeytti Ollivanderin rauhallinen ääni äidin hätäilyn. Vanhemmat kääntyivät vilkaisemaan vanhaan mieheen.
"Sauva ei vain ollut se oikea. Tätä sattuu, mutta kaikki ovat kuitenkin turvassa", Ollivander jatkoi Jilliania ja Maximusta katsellen. Hän kaivoi esiin oman sauvansa, heilautti sitä, ja sai äsken rikkoutuneen lampun palautumaan entisellensä.
"Kokeillaan seuraavaa".
Maximus kuuli isänsä kuiskivan äidilleen rohkaisevia sanoja.
"Kaikki on hyvin", niin hän kuuli. Siitä huolimatta Maximuksen innostus oli laantunut. Hän ei olisi halunnut huolestuttaa äitiään.

"Tämä sauva on kuusesta, sisällään lohikäärmeen sydänjuurta. Pidempi kuin äskeinen, 13 tuumaa, ja taipuisa. Luulenpa, että tällä pääsemme jo lähelle", Ollivander kertoi ammattimaisesti ja ojensi kyseistä, vaaleaa sauvaa Maximukselle. Tällä kertaa poika otti sen käteensä hieman epäröivämmin. Hän halusi onnistua. Äitiä ei saisi enää säikyttää.
Sauvan saapuessa kosketuksiin hänen kanssaan, tajusi Maximus kuitenkin tuntevansa olonsa yllättäen varmemmaksi. Epävarmuus vaihtui tahdoksi näyttää äidille, ettei taikuus ollut pahasta. Tunteet olivat vaihtuneet kuin taikaiskusta - kenties sellaisesta se johtuikin -, sillä tämän sauvan noustessa ylös kohti lamppua, se ei mennytkään rikki. Tällä kertaa siihen syttyi valo. Silmät laajenivat.
"Me löysimme sen! Tämä on sauvasi", ilmoitti Ollivander tyytyväisenä. Isän mukana perhe antoi aplodit. Jopa äiti, hetken tilannetta laskelmoituaan, yhtyi niihin.
Maximuksen silmät tuijottivat lamppua epäuskossa ja sen jälkeen sauvaa, joka tuntui yllättäen varsin kotoisalta hänen kätensä otteessaan. Se nosti leveän hymyn nuoren kasvoille.
Joo, tämä sauva se oli; tämän avulla hän opiskelisi suureksi velhoksi.; Vastattu: 9:54pm 08-17-2022
Laadukas, hyvin kuvailtu tarina, Maximuksesta sai jo tämän tarinan perusteella hyvän kuvan. Perheen yhteinen matka Viistokujalle oli oikein sympaattinen, ja onneksi sopiva sauva löytyi sitten melko nopeasti. Toivottavasti Maximuksen koulutaival lähtee tästä hyvin liikkeelle Saat tästä 10 kaljuunaa, ensimmäisestä tarinasta bonuksena 5 kaljuunaa ja 4 tupapistettä!

7:48pm 08-17-2022 Maximus Collington: Tupa:
Rohkelikko; 1. Ensikosketus velhomaailmaan(osa 1)

Maximus ei ollut saanut nukuttua kunnolla viime yönä - jännitys oli ollut lähes liikaa. Nyt odotus oli kuitenkin päättymäisillään: tänään hänen oli tarkoitus päästä ensi kertaa Viistokujalle, tuolle velhojen ja noitien täyttämälle kauppakadulle, josta isä oli monet kerrat hänelle tarinoinut. Matka oli jo alkanut, auto oli jätetty läheiselle parkkipaikalle odottamaan, ja nyt perhe kulki jalan kohti salaista reittiä kyseiseen paikkaan.
Tylypahkasta tulleen kirjeen ostoslista oli käyty läpi moneen kertaan, isän samalla pohtiessa lapsensa tulevaa sauvaa. Sen saamista Maximuskin odotti eniten, Tylypahkaan lähtemisen jälkeen, tietty.
"Jos minä olisin saanut sauvan itselleni, se olisi takuulla ollut jalavasta", George hymisi itsekseen, sylissään olevalle nelivuotiaalle virnistäen, "Siitä tehdyt sauvat ovat varsin elegantteja ja ne suosivat kaltaisiaan omistajia".
Jillian naurahti ja katsoi pilke silmässään miehensä suuntaan. Tyttäristä toiseksi nuorin hyppelehti hänen vierellään, kädestä kiinni pitäen.
"Ei, kyllä sinä nyt kuvittelet omiasi. Niin paljon, kuin sinua rakastankin, tuo kuvaus ei sovi sinuun", nainen lausui kiusoittelevat sanansa ja kurotti muiskauttamaan miestään. Jillianin silmissä tuo oli aina ollut hieman hölmö.

Maximus kulki kaksikon takana veljensä Melvinin kanssa, eikä hän ehtinyt kuuntelemaan vanhempiensa puheita. Ajatukset olivat jo laukanneet toisaalle. Yhdessä pikkuveljensä kanssa lapset yrittivät kuvitella, millaiseen maailmaan he pian astuisivatkaan.
"Lenteleekö ne siellä luudilla?" Melvin ehdotti sormi pohtivasti leuallaan, "Tai, tai, onko siellä lohikäärmeitä?"
"Viistokujasta en tiedä, isä ei ainakaan ole maininnut moista. Mutta Tylypahkassa niitä ainakin on", Maximus hoksasi innokkaana, saaden pikkuveljensä silmät laajenemaan ihastuksesta. Nuoremmille lapsille velhokouluun pääseminen Maximuksen lailla olisi ollut suuri haave, mutta valitettavasti se ei tulisi olemaan mahdollista. Lohduttavaa kuitenkin oli, että Viistokujalla pääsisi käymään koko perhe; näin myös taikaan kykenemättömät perheenjäsenet pääsisivät saamaan maistiaista tuosta salaisesta velhomaailmasta.
"Voiko niitä silittää?" haukkoi Melvin henkeään, lohikäärmeitä yhä mietiskellen, ja Maximuksen kohauttaessa olkapäitään, "Sinun täytyy kertoa minulle ihan kaikki Tylypahkasta, kun tulet kotiin!"
"Kirjoitan kirjeitä", Maximus lupasi. Vanhemmat olivatkin moista vaatineet, sillä hekin halusivat halusivat kuulla kaiken, mitä lapsensa velhokoulussa teki ja koki. Jillian lähinnä huolehti ja murehti, George taas oli innoissaan: Maximus pääsisi kokemaan sen elämän, mikä häneltä itseltään oli surkkina jäänyt välistä. Siksi mies haluaisi olla varma, että Maximuksen kouluvuodet olisivat täydellisiä.

"Noniin, täällä ollaan", George julisti lopulta. Perhe pysähtyi hämillään. Heidän edessään seisoi tiiliseinä, jota kohti isä viittoili innokkaana.
"Tämäkö on Viistokuja?" Melvin töksäytti hämmentyneenä. Maximuksen silmät kohosivat tiiliä pitkin kohti taivasta. Mitään erikoista ei näkynyt. Jos hän ei olisi tiennyt paremmin, olisi lapsi saattanut pitää isäänsä vinksahtaneena.
"Onko tämä vähän niin kuin ovi?" nuori velho keksi, isäänsä kysyvästi vilkaisten. Mies hymyili ylpeänä. Maximus oli arvannut täysin oikein.
"Katsokaahan tarkkaan", George iski silmää. Mies kääntyi ympäri ja alkoi naputella tiiliseinää, eri kohtia vuorollaan. Jillian ojensi kätensä vanhimpia lapsiaan kohti, heitä lähemmäs itseään ottaen. Hän ei tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan, mutta antoi miehensä jatkaa seinän koputtelua.

Tiilet liikahtelivat. Nuori Minerva hihkaisi jännityksestä. Maximus päätti astahtaa lähemmäs isäänsä, ja näin myös seinää. Yksi kerrallaan punertavat tiilet siirtyivät, paljastaen takaansa uuden maailman. Vatsassa kipristi.
"Älkää eksykö, täällä on yleensä melko vilkasta", George vilkaisi lapsiaan, joista kumpikaan vanhempi ei pitänyt kiinni - Maximusta ja Melviniä siis. Lupaukset mukana pysyttelemisestä saatiin vannottua, ja perhe asteli uusille kaduille, jotka löivät lasten mielet ällikällä.

Väkimäärää todellakin oli paljon: oli vanhoja, noidanhattuisia henkilöitä; pieniä, ihmisenkaltaisia olentoja; ja nuoria, ilmeisesti muita tulevia oppilaita. George viittoili tien molemmin puolin olevia liikkeitä kohden, puhuen kuin turistiopas.
Hienoja huispausvarusteita, Weasleyn Welhovitsit, Apoteekki... Sekä lopulta vastaan tuli Ollivander. Maximus tunnisti liikkeen nimen heti. Sieltä hän saisi sauvansa.

11:02am 08-14-2022 Serenity Erickson: Tupa:
Korpinkynsi; 1. Tarina.
Uusia tuttavia Viistokujalla.

”Minkälaisen sauvan veikkaat sopivan minulle?” Serenity kysyy Ollivanderilta.
”Uskoisin sinun olevan voimakas ja kykeneväinen noita joten kokeilepa tätä sauvaa”, Ollivander sanoo ojentaen kauniin vaaleanruskeaa sauvaa, jonka ympärillä on koristeellinenn köynnöskuvio. Kyseinen sauva on kolmastoista sauva, jota Serenity on kokeillut ja tyttö on väsynyt räjäyttämään joka kerta Ollivanderin pöydällä olevan lampun, jonka myyjä joka kerta korjaa uudestaan.

Tällä kertaa, samalla hetkellä kun Serenity ottaa sauvan käteensä, tuntee hän itsensä täydellisen rauhalliseksi. Aivan kuin hän olisi meren pohjassa ja millään muulla kuin tällä hetkellä ei ole väliä. Hitaasti Serenity kieputtaa sauvaa ja kauniita kipinöitä purkautuu sauvan päästä.

”Tämä sauva se on” Ollivander huudahtaa vetäen Serenity rauhallisesta kuplastaan takaisin nykyhetkeen. Serenity antaa sauvan takaisin Ollivanderilta, joka pakkaa sen.
”Se olisi sitten 7 kaljuunaa.”
”Siinä ja vielä kerran anteeksi siitä lampusta.”
”Ei se mitään, se oli ihan odotettua.”
”Okei, kiitos paljon ja näkemiin!”
Näkemiin ja hyvää ensimmäistä vuotta!” kuuluu vielä kaupan perältä kun Serenity astuu ulos sauvakaupasta takaisin Viistokujalle.

”Nyt sitten pitäisi löytää äiti ja Elizabeth. Eikö ne sanonut menevänsä Matami Malkinille?” Serenity mutisee ja lähtee kävelemään kyseisen kaupan luokse. Tyttö on päässyt vain pari askelta kun joku törmää häneen ja molemmat kaatuvat.
”Anteeksi, ei kai sattunut!” huudahtaa Serenityyn törmännyt poika.
”Ei sattunut pahasti, pieni kolhu vaan tulee. Ei mitään vaarallista”
”Olen Samuel Edison.”
”Minä olen Serenity Erickson”
”Hauska tavata Serenity, oletan että olet ostamassa koulutarvikkeita Tylypahkaa varten?” Samuel sanoo auttaen Serenityn pystyyn.
”Joo, olen aloittamassa ensimmäistä vuotta. Entä sinä?”
”Minä aloitan toisen vuoden tänä syksynä. Sinulla on muuten mielenkiintoinen aksentti. Oletko kotoisin jostain muualta?”
”Itse asiassa, synnyin Lontoossa, mutta olen asunut lähes koko ikäni Suomessa joten se varmaan vaikuttaa aksenttiini”, vastaa Serenity.
”Kuulostaa kivalta. Muuten, mihin tupaan haluat tulla lajitelluksi?”
”Haluaisin ehkä mieluiten Korpinkynteen mutta en valittaisi jos minut lajiteltaisiin johonkin muuhun tupaan. Entä missä tuvassa sinä olet?”
”Huh. Minäkö? No, minä olen Korpinkynnessä. Ja voin sanoa, että se on paras tupa joka on olemassa.”
“Serenity! Täällähän sinä olet!” kuuluu yhtäkkiä.
“Hei, Elizabeth! Missä äiti on?” Serenity kysyy paikalle saapuneelta siskoltaan.
“Hän on käymässä Irvetassa. Mutta kenen kanssa juttelet?”
“Olen Samuel Edison. Törmäsin juuri Serenityyn ja päädyimme juttelemaan parhaasta Tylypahkan tuvasta”, Samuel vastaa Serenityn puolesta.
“Minun mielestäni paras tupa on Puuskupuh ja toivon pääseväni sinne”, Elizabeth kertoo mielipiteensä. “Meidän pitäisi varmaan mennä, meillä on vielä Säilä ja Imupaperi käymättä”, hän jatkaa.
“Minunkin pitää mennä. Veljeni odottaa minua ja meidän pitää vielä käydä Apoteekissa. Heippa, nähdään junassa!”
“Heippa ja nähdään!” Serenity huutaa poispäin kävelevän pojan perään. Kääntyen Elizabethin puoleen hän sanoo: “Ei sanaakaan.”
“En ollut sanomassakaan mitään.”
“Hyvä.”

Käytyään Säilässä ja Imupaperissa, tytöt löytävät äitinsä Irvetan edustalta.
“Oliko kiva reissu?” Mia kysyy.
“Joo. Minä törmäsin yhteen kakkosluokkalaiseen Korpinkynteen. Sen nimi on Samuel.”
“Ja minä kävin katselemassa lemmikkejä”, kertoo Elizabeth.
“Kuulostaa kivalta päivältä. Mennäänkö nyt Vuotavaan Noidankattilaan syömään?”
“Joo!” Huudahtaa Elizabeth ja Serenity toistaa saman mutta hiljaisemmin.
“Vuotavan Noidankattilan ruoka on aina hyvää. Mutta alkaa olla jo myöhä ja meidän pitäisi lähteä kotiin.” Päättää Mia ruokailun päätteeksi.
“Kuulostaa hyvältä, äiti”, sanovat Elizabeth ja Serenity molemmat.

//Tässä ensimmäinen tarinani.//; Vastattu: 9:20pm 08-17-2022
Oikein hyvä ensimmäinen tarina, kivasti kirjoitettu sauvan hankkimisesta ja muutenkin päivästä Viistokujalla Toivottavasti taival Tylypahkassa lähtee tästä hyvin käyntiin! Saat 7 kaljuunaa ja ensimmäisestä tarinasta bonuksena 5 kaljuunaa, sekä 3 tupapistettä!

5:34am 08-14-2022 Rajesh Sinha: Tupa:
Puuskupuh; Rajesh ei ollut mitenkään kovin hyvällä tuulella. Edes “huono” ei riittänyt kuvaamaan pojan myrskyistä olotilaa tämän marssiessa määrätietoisesti ulos lumimyräkkään, johon meno oli napakasti kielletty illallisen aikana itsensä rehtorin toimesta. Kaikki meni vain päin mäntyä, asia toisensa perään. Hän olisi vielä kestänyt sen että hänen lempi professorinsa oli ottanut tupapisteitä siitä ettei hän osannut läksyjen alueeseen kuulunutta kysymystä pirunnuoran lisääntymisestä, mutta se ettei hän pääsisikään kotiin jouluksi oli jo kovempi isku. Toki hän tiesi ettei Isällä ainakaan olisi aikaa perheasioille töiden lomassa, olihan joulu kuitenkin sitä aikaa kun eniten suojeluilmoituksia tehtiin. Ihmiset joivat ja kännispäissään sitten saattoivat käydä käpäliksi lapsiinsa tai toisiinsa, mikä sitten useammin johtikin huostaanottoon, oli se sitten pysyvä tai väliaikainen. Se ei kuitenkaan tehnyt siitä yhtään reilumpaa Rajin näkökulmasta. Äidillä olisi varmaan ollut aikaa, poika tuumi talloessaan purevaa viimaa vasten kohti metsän suojaa. Hänellä oli yllään vain sisätiloihin tarkoitettu kaapu, joten kylmä tosiaan tuntui iholla. Raj ei edes tiennyt kunnollista lämmitysloitsua, mutta hän oli päättänyt menevänsä metsään ja aikoi pitää siitä kiinni vaikka mikä olisi.
Ennen pitkää nuori mies pääsi kuin pääsikin metsän suojaan, jossa hyytävä viima vaihtui lähes läpäisemättömään pimeyteen. Edes nopea lumos ei auttanut asiaa. Oli siis annettava silmien tottua. Kielletty metsä ei ehkä muutenkaan ollut se paras paikka heilua valomerkkien kanssa, Raj päätti. Sitä paitsi, ei hän edes mitään valoa olisi tarvinnut, sitä vartenhan ihmisen silmät tottuivat pimeään. Askelten viedessä yhä syvemmälle metsän uumeniin velho yllätti itsensä huomatessaan entisen vihan ja katkeruuden muuttuneen vain suruksi ja pettymykseksi. Vuodesta toiseen tapahtui aina tämä sama, Isällä ei ollut aikaa, eikä Äiti halunnut tehdä asioita yksin talossa kolmen lapsen kanssa. Hän tiesi että Jasminilla ja Danalla olivat asiat vielä vaikeammin, sillä he viettäisivät joulun vain palvelusväen ympäröimänä. No, ainakin heillä oli toisensa jos ei muuta. Rajilla puolestaan ei tuntunut olevan yhtään ketään. Vaikka Helen olikin tämän joulun koululla, ei se silti muuttanut sitä faktaa että Raj oli innolla odottanut tätä joulua, jonka Isä oli vannonut viettävänsä kotona viimeiset kaksi vuotta. Se kirje jonka hän oli saanut vain hetkiä aikaisemmin oli luvannut Rajeshille paljon loistokkaita lahjoja tämän korvaukseksi, mutta eivät ne poikaa kiinnostaneet. Ei sitten tippaakaan.
Matka metsässä alkoi tulla päätökseensä kun edessä aukeni suuri aukio, joka monen mielestä olisi varmaan tyhjä, ja niille jotka sen asukkaat näkivät se oli kuin suoraan painajaisesta. Mutta Rajille se oli ainoa kodista muistuttava paikka. Puolet Tylypahkan thestraleista oli alkujaan Rajin äidin kasvattamia, joten ne tunnistivat hänet. Olennot olivat nuorelle velholle rakkaita monessa suhteessa, yksi niistä ollen yhteys kotiin. “Hei tyttö,” Hän sanoi pehmeästi yhdelle hänen luokseen uskaltaneista olennoista. “Muistatko vielä minut?” hän kysyi hivellen olennon päätä joka vaikutti siitä pitävän. Äiti oli ottanut Rajin aikanaan mukaan Mungoon katsomaan kuolevaa vanhusta, jotta hän voisi auttaa thestralien hoidossa. Se ei ollut ehkä paras tapa toimia, mutta näin kuitenkin tapahtui. Raj ei osannut olla siitä vihainen, vaikka olikin nähnyt siitä painajaisia monen monta kuukautta sen jälkeen. Kevyt tuuppaus takaapäin herätti velhon aatteistaan. “Ei minulla ole mitään,” Raj naurahti, mutta se kuulosti lähinnä surulliselta ja räkäiseltä. Kylmä ei tosiaan tehnyt hyvää näin ohuilla vaatteilla. Hän ei kuitenkaan halunnut lähteä vielä, sillä juurihan hän vasta saapui. Raj kuitenkin tiesi sen faktan ettei hän pärjäisi täällä kylmässä kovinkaan kauaa niissä vermeissä mitä mukana oli, ja takaisin oli päästävä, sillä kukaan ei tiennyt pojan livahtaneen ulos. Rakkaitten olentojen kanssa ei siis ollut kauaa aikaa, joten sitä oli turha tuhlata murehtimiseen.
Yleistä uskomusta vastoin, thestralit olivat äärimmäisen tunneälyllisiä ja lempeitä olentoja. Ne vain seisoivat paikallaan ja antoivat Rajin halata niiden kaulaa pitkän tovin, vain kuunnellen tuon raskasta hengitystä, ennen kuin alkoivat tuuppia kohmeista poikaa liikkeelle. Nekin ymmärsivät ettei ihmisen kaltainen olento pärjäisi sellaisessa kylmyydessä loputtomasti. Vastoin tahtoaan Raj kuitenkin suostui lähtemään takaisin kohti linnaa, tuntien olonsa samalla paremmaksi ja huonommaksi. Mutta loppujen lopuksi, kyllä hän selviäisi, olihan hän tottunut pettymykseen.
// En tiiä tota teiän pisteytystydeemii ku en sitä mistää löytäny. Täs tämmöne hemo romaani joka tapauksessa; Vastattu: 9:04pm 08-17-2022
Olipas jotenkin ihana tarina, vaikka se olikin synkkä. Tykkäsin kirjoitustyylistäsi todella paljon, ja Raj vaikuttaa hahmona tosi mielenkiintoiselta! Jään odottamaan innolla seuraavia tarinoita Saat tästä 9 kaljuunaa ja ensimmäisestä tarinasta bonuksena 5 kaljuunaa, sekä 3 tupapistettä!

10:49am 08-08-2022 Viktor embel luihui: Viileä alku syksyn tuuli puhalsi niskaani. *tänään on se päivä milloin menen tylypahkaan.* epäröin ennenkuin lähdin liikkeelle. ”Mitä jos portti on rikki! Entä jos pojallemme käy jotain!” Äitini kauhisteli. Pian joku mustatukkainen tyttö tuli eteemme. Hän ei huomannut minua vaan juoksi päin seinämaan. Tajusin kuinka helppoa se olisi. Juoksin kärryni ja sisareni kanssa päin seinämään. *toivottavasti en ole rohkelikko tai puuskupuh. Voisin kyllä olla korpinkynsi. Ei se minua haittaa.* katselin maisemaa. Se oli hienoin minkä olen nähnyt! ”Mennään nyt junaan, ennen kuin myöhästään.” Siskoni sanoi. Lähdin etsimään minulle paikkaa minne menisin. Melkein kaikki oli täynnä. Vihdoin löysin paikan minne voisin mennä. Siellä oli se sama tyttö jonka olin nähnyt asemalla. ”Hei? Saanko istua tänne?” Kysyin. ”Tule vain. Hetkinen. Minähän näin sinut asemalla. Oletko embelin perhettä?” Poika kysyi. ”Olen. Oleb viktor embel.” Vastasin hieman epäileväisesti.istahdin tyttöä vastapäätä. ” millä luokalla olet?” Kysyin tytöltä.” Toisella.” Tyttö sanoi. ”Minun nimi on crista neow. Kuulin jo nimesi. Oletko menossa ensimmäiselle?” Crista kysyi. ”Olen.” Sanoin hänelle.

Oli mennyt melkein kokonainen päivä kun saavuimme tylyahon asemalle. ”Tule Crista.” Joku poika huusi. Crista hyvästeli nopeasti ja lähti. ”Ekaluokkalaiset tännepäin. Tänne!” Iso puolijättiläinen Hagrid huusi. Lähdin puolijättiläisen perässä järvelle.
Kun olimme perillä tylypahkan linnassa ihastelin kuinka iso linna oli. ”vautsi” joku ekaluokkalainen vieressäni ihasteli. Isot tammi ovet avautuivat ja näin kuinka iso sali oli. Ainakin puolet isompi kuin muut huoneet. Huomasin kuinka crista katseli munua stempaavadti luihuisten pöydästä. En nähnyt varpua missään joten mietin oliko se viety turvaan. Laijitelu seremonia alkoi. ”Viktor embel” profesori mckarmiva sanoi. Moni kohahti rohkelikon pöydässä. ”Hmmm… sinussa on rohkeutta, mutta myös oveluutta. Olisiko… LUIHUINEN!” Laitteluhattu huusi

//en jaksanu lukee. Emt kuinka monta kaljuunaa saan.; Vastattu: 9:06pm 08-17-2022
No niin, siitä se koulu alkaa, tervetuloa vielä kerran Vaikka tarina oli hieman lyhyt, oli se kuitenkin ihan hyvä. Suosittelisin kuitenkin kiinnittämään huomiota oikeinkirjoitukseen, tekstissä oli muutamia kirjoitusvirheitä. Ja tuntui että tarina loppui hieman kesken, olisi ollut kiva lukea lisääkin Mutta saat tästä vaikkapa 4 kaljuunaa ja ensimmäisestä tarinasta bonuksena 5 kaljuunaa eli yhteensä saat 9 kaljuunaa! Ja annan vielä tupapisteet, 2 tupapistettä tästä!

11:41am 08-02-2022 Evelyn Davies - Korp: Viileä syystuuli puhaltaa niskaani. Työnnän tavarakärryä jännittyneenä, mutta myös innoissani. tänään alkaa ensimmäinen kouluvuoteni. Tänään minuutilla lajitellaan tupaan. *Toivottavasti pääsen Korpinkynteen.. Tai Puuskupuhiin! Luihuiset ja Rohkelikot ovat ennemminkin renehteliöitä* ajattelen. Menen asemalaitureiden 9 ja 10 väliin. Tuijotan tolppaa. Äitini, siskoni sekä isäpuoleni ovat takanani.
"Uskallatko yksin?", äitini, Lisa, kysyy hiljaa. Pudistan ihan pienesti päätäni. Äitini ottaa kädestäni ja kärrystäno kiinni. Kuulen kun hän kuiskaa: "Än, yy, tee nyt!". Juoksemme kohti tolppaa, ja kuulen Abin ja Lilyn askeleet takanamme. Suljen silmäni juuri kun sukellamme sisään. Avaan silmäni hieman täristen. Katson hyvääneenä ympärilleni.. *Vau. niin.. kaunista* kaikkean. Niin paljon ihmisiä. Vanhempia vilkuttamassa lapsilleen,lapset halaamassa perheenjäseniään. Paljon saanaa joka puolella. Vilkaisen äitiini. Lisa katsoi kannustavasti. Puristan kärryä. Junan pilli soi, ja kaikuu lähtösillalla. Nielaisen. Sitten henkäisen ja suoristaudun. Katson määrätietoisesti eteenpäin ja valmistaudun junan kyytiin astumiseen.Huomaan valkeatukkaisen pojan. Tämän ilmeen ei näytä millekkään. Hän vain astelee junaan varman näköisenä. Halaan äitiäni ja lähden kävelemään ovea kohti.
"Nähdään, äiti", sanon taakseni. Astun junaan tavaroineni. Junan käytävillä on paljon nauravia, puhuvia ja kiireisiä oppilaita. Otan esimerkkiä muista ja etsin vaunuosastoa. huomaan tyhjän ja kiirehdin syntiä. Laitan tavarani paikoilleen ja hengähdän.
"No Zita? Minkäköhänlainen kouluvuosi tästä tulee?", kysyn kissaltani ja silitän sitä. Katson ikkunasta, ja äitini vilkuttaa minulle. Lily vilkuttaa, ja näyttää kateelliselta. Ab vain katso tänne päin ja kätensä Lisan hartioille. Heilautan kättäni. Junan pilli viheltää nyt ja juna alkaa puuskuttaa eteenpäin. Puristan kädet reisieni päällä tiukkaan nyrkkin.
• • •
"Herkkuja matkalle! Suklaasammakoita! Makurakeita!", kuulen kärrynoidan äänen. Avaan osaston uuni.
"Saisinko suklaasammakoita", kysyn hiljaa ja nopeasti. Saan ne käteeni ja kiitän. Kärrynoidan mentyä, juuri sulkemassa oven, kun olen sitä juoksee tyttöä.
"Onko vapaata? Pääsenkö istumaan tänne?", tyttö kysyy. Avaan uuni.
"Mmm.. Voit sinä kai tulla", mumisen. Olisin halunnut matkata yksin, mutta olkoon.
"Olen Linda. Oli pakko kysyä, kun tämä oli ensimmäinen osasto jossa oli tilaa", Linda selittää. Nyökkäilen harvaan. Zita käpertyy syliini nukkumaan, ja silittelen sitä ohjeita.
"Sinulla on ihana kissa. aluksi tunturipöllö, tälläinen. Se on Tochi". Hymyilen.
"Se on söpö", saan sanotuksi. En halua pahoittaa tytön mieltä. Hän näyttää ikäiseltäni. hänen vaalea, suora tukkansa ulottuu olkapäille. Käperryn nurkkaan,

"Evelyn Davies!", Lajitteluhattu huudahtaa. "Luihuinen!". Kauhistun. Luihuiset paukuttavat pöytään riemuissaan. Sitten he ja Rohkelikot muuttuvat oudoiksi.. pimeiksi hirviöiksi.

Avaan silmäni. Olen ihan hikinen. Istun junassa. Linda katso minua huolestuneena.
"Oletko kunnossa? Näit syytä painajaista", hän sanoo. Nyökkään. Zita puskee minua lohduttavasti.
"Olemme pian perillä. tarpeen pukea kaavut ylle", Linda huomauttaa. Ehkä hän ei olekaan ensimmäisellä luokalla.
"Ömh. Minkä ikäinen olet?", saan kysytyksi. Haukottelen ja saan kylmiä väreitä. Alan kaivaa kaapuani esiin.
"Toisella luokalla, ja Korpinkynnessä", hän vastaa ja vetää kaavun ylleen. Linda suoristelee ryppyjä puvustaan.
"Ai.. Minä olen vasta ensimmäisellä", huokaisen. Pyyhin suklaa jälkiä sormistani paperiin. Sitten selvitän kaavun suoraksi ja vedän sen päälleni. *Kyllä se sujuu. Mitään, mitä unessa tapahtui, ei voi tapahtua todella*, ajattelen. vaatiin rauhoittua, mutta se vaatii paljon.
"Onnea matkaan!", sanoo Linda kun pilli viheltää saapumisen merkiksi. "Seuraa Hagridia, hän on iso mies". Nyökkään. Kaikki ohjeistus onkin tarpeen. Astun ulos osastosta sopivia laukkuni. Monet oppilaat ovat käytävällä, ja siksi siellä on ahdasta. Ovet avautuvat ja yhden ulkona on pitkä partainen, suuri kokoinen mies.
"Ekaluokkalaiset tänne! Tänne näin!", hän huutelee. Alan astella kohti uloskäyntiä.
• • •
Astun juhlasaliin. *Vau...*, ajattelen taas.

Kun lajittelu alkaa,
"Sophia Loren! Rohkelikko!".
"Evelyn Davies!", tulee vuoroni. Tärisen, mutta pakotan sen loppumaan. Istun penkille ja hattu alkaa tuumailla.
"Hmm.. Olet hieman yksinäinen.. Mutta tulevaisuutesi.. Voi olla mitä vain..", se mumisee. "Korpinkynsi!"
Korpinkynnen pöytä riemuitsee uutta oppilasta. Kävelen hihkuen niiden luokseen ja otan paikan.
*Pääsin Korpinkynteen!", ajattelen juhlan mielisenä.

//Ei tarvi pisteyttää, sain sen 12 kaljuunaa tästä; Vastattu: 9:04pm 08-17-2022
Kaljuunat annoinkin tästä jo mutta annan vielä tupapisteet, saat tästä 2 tupapistettä!

Tämän ilmaisen vieraskirjan tarjoaa: 123Guestbook.com